Tiedostamatonta ei voi tilastoida

 

Hesarissa kerrottiin eilen (5.2.2009) väitöskirjasta, jonka mukaan lähes kaikki miehet ovat kokeneet sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää. Samalla aloitettiin keskustelu netissä aiheesta: Onko miehiin kohdistuva sukupuolinen syrjintä Suomessa ongelma? En ole ennen seurannut Hs.fi-keskusteluita, mutta tänään vilkaisin. Puolelta päivin oli tullut kolmisensataa kannanottoa, nyt illalla niitä oli yli neljä sataa. Nähtävästi erittäin puhutteleva aihe.

 

Näin syrjäytyneenä ja syrjittynäkin, päätin ottaa osaa. Muutaman tunnin ajattelun jälkeen tiedän nyt paremmin, mitä asiasta ajattelen. En tiedä, mitä Hesarin kysymyksenasettelija tarkoittaa ongelmalla Suomessa, mutta minä olen kokenut sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää.

 

Keskustelussa ihmetytti sen epäasiallisuus ja se, että vuosikymmenien setvimiset eri medioissa eivät ole muuttaneet asenteita. Melkein neljäkymmentä vuotta sitten seurasin silloisen elämänkumppanini kanssa vallanvaihtoa Naisasialiitto Unionissa. Tietääkseni monet asiat ovat reaalisesti muuttuneet tässä ajassa, mutta kielenkäyttö on paljolti entisellään. Samoin aiheet, keskustelussa kirjoitettiin asevelvollisuudesta, elinikäodotuksista, huoltajuuksista jne.

 

Omassa kirjoituksessani katsoin, että niin kuin työpaikkakiusaamista on tiedostettua ja tiedostamatonta, sukupuolesta johtuva epätasa-arvoinen kohtelukin voi olla tiedostamatonta, mutta silti tai juuri siksi erittäin masentavaa. Minulla on itselläni ollut suuria vaikeuksia tiedostaa näitä asioita objektiivisesti. Olen uskonut olevani tärähtänyt kun kerran naisetkin niin sanovat. Onneksi jokin aika sitten ilmestyneessä Mies vailla tasa-arvoa -kirjassa otettiin sosiaali- ja terveydenhuollon kuviot esille.

 

Entisenä yksinhuoltajaisänä luulin nähneeni jo kaikenlaiset ennakkoluulot. Nyt vanhana ja syrjäytyneenä olen törmännyt sosiaali- ja terveydenhuollossa aivan kummallisiin ennakkoluuloihin, suorastaan taikauskoon. Kyse ei käsittääkseni ole pahasta tahdosta. Alan käsittämätön naisvaltaisuus on johtanut ymmärrettävään kommunikaatiohäiriöön. Leipääntyneet naistyöntekijät eivät tajua eivätkä ole tippaakaan kiinnostuneita miesten tavasta kokea maailmaa. Se johtaa medikalisaatioon ja sairaaksi tai abnormaaliksi leimaamiseen. 

 

Uskon, että meillä miehillä on taipumusta kätkeä riittämättömyyden tunteemme etenkin naisilta. Omien asiallistenkin tarpeidemme selittäminen naisille on joskus hyvin hankalaa. Siitä työntekijä päättelee, että jos miehellä on kriisi, hän on yksinkertaisesti luuseri eikä kelpaa enää edes eläkkeelle. En ole koskaan kuullut, että sosiaali- ja terveydenhuollon naiset juoksuttaisivat naisasiakkaita loputtomasti luukulta luukulle vuosikausia. Kaiken lisäksi ainakin minut ikäiseni miehet on opetettu ns. positiiviseen diskriminaatioon, eli naisten etujen asettamiseen omien edelle.

 

Olin saanut sairaan paperit viideltä naislääkäriltä ja juopon leiman ties miten monelta naissosiaalityöntekijältä, kunnes eräänä päivänä miespuolinen neuropsykologi totesi, että aivoissani ei näy merkkiäkään alkoholin käytöstä ja että työkykytesteissä pärjäsin ikäisekseni oikein hyvin. Puolsi kuitenkin eläkettä, kun olin ollut niin pitkään työelämän ulkopuolella. Itkeäkö vai nauraa!