If I'd been out till quarter to three
Would you lock the door,
Will you still need me, will you still feed me,
When I'm sixty-four?

I could be handy mending a fuse
When your lights have gone.
You can knit a sweater by the fireside
Sunday mornings go for a ride.

Doing the garden, digging the weeds,
Who could ask for more?
Will you still need me, will you still feed me,
When I'm sixty-four?
 

Eilen luettiin syytteitä lähihoitajalle, jonka uskotaan tappaneen vanhuksia ja vammaisia. Luulen, että sille naiselle löytyy paljon ymmärtäjiäkin. Se ei muuten ole ihan eilisen teeren tyttö - 59 v. Eikös vähän aikaa sitten samasta syystä pantu telkien taakse joku nuorempi?

Tuollaiset tapaukset voivat merkitä joillekin nuorille ihanteita. Hoitoalalle kilvoittelevat nuoret voivat ottaa tavoitteekseen eliminoida mahdollisimman paljon turhia ihmisiä joutumatta kiinni. Vajaa vuosi sitten kuulin nuoren sosiaalityöntekijän viran ulkopuolella julistavan, että meidän vanhojen miesten pitäisi mahdollisimman pian juoda ja tupakoida itsemme hengiltä. Muuten ei kunnian kukko laula Suomelle.

Sosiaalidarwinismi on nousussa, ja siihen on ihan ymmärrettäviä syitä. Meidän ahne sukupolvemme on tehnyt pahoja virheitä.

Tuollainen robinhoodailu järkyttää. Itse yritän parhaani mukaan pärjätä ilman hoitoja. Mielummin tapan itse itseni kuin annan jonkun hoitajan päättää päiväni minulta kysymättä.

 

Syksyllä sain jostakin testistä tulokseksi, että elän 77-vuotiaaksi. Kun olen nyt 63-vuotias, niin se tietää että olen elänyt yhdeksän seitsemän vuoden jaksoa ja että vielä on kaksi jäljellä. Mielenkiintoista? Eipä juuri.

Mutta elämästä on nyt kulunut neljä viidesosaa. Elämän pituuden jakaminen kvintaaleiksi on varmaan dementian merkki. Muita pitkäaikaissairauksia ei sitten olekaan. Paitsi puolikuurous. Tällä hetkellä.

Sen verran pyrin pitämään kuntoa yllä, että jaksan käydä ruokajonossa naapurikaupungissa. Eiköhän pitäisi olla kunnianhimoisempi.

Kyllä tämä tästä. Hyvää kevättä kaikille!

Stressi, huono uni, jatkuvat kivut ja säryt - siinä se kevät 2009.

Miniäni, joka on nykyään elämäni nainen n:o 1, myi minulle tarpeettoman autonsa osamaksulla. Siitä on jo ollut paljon iloa. Peruuttamaan en oikein kykene, kun pää ei tahdo kääntyä tarpeeksi kipeän niskan takia. Mutta eteenpäin olen jo matkannut pari- kolmesataa kilometriä. No en tietenkään suoraan eteenpäin, siksihän ne etupyörät on tunnetusti kääntyvää mallia.

Eilen, kun oli Palmusunnuntai, päätin mennä kirkkokonserttiin Espoon vanhaan kirkkoon, joka on viisi vuotta ollut Espoon hiippakunnan Tuomiokirkko. Ja oikein hyvä paikka kuunnella Palmusunnuntaina Johannes-passio.

Sitten huomasin, että säästän bensassa, kun menenkin konserttiin Meilahden kirkkoon. Kun olen huomannut, että kaikki mahdollinen pitää tässä iässä tarkistaa, luin osoitteen huolella. Pihlajatie. Tyytyväisenä huolellisuuteeni ajoin Mäntytielle, ja ihmettelin, onko kuopuksen koulukirkko jotenkin muuttunut.

Raksutus takaraivossa alkoi vasta, kun huomasin, että konserttiohjelmaa ei näkynyt missään ja temppelin esitteetkin olivat englanniksi ja puolaksi.

Eihän se ollut Meilahden kirkko sen enempää kuin Mäntytie on Pihlajatie. Se oli se toinen Helsingin roomalaiskatolisista kirkoista, se jossa en ollut sattunut koskaan käymään. Vanhana ja hitaana katselin ympärilleni ja totesin, että kirkkosali on kaunis. Huomattava osa seurakuntalaisista taisi olla filippiiniläisiä kotirouvia, suomalaisia oli selvä vähemmistö. Totesin tyytyväisenä, että penkkien edessä oli kunnon jalkatuet ja istuminen oli rentoa. Pian totesin, että rentoutuminen pitikin löytää sisäistä tietä ja ne jalkatuet olivat polvistumista varten. Polvistuneena on muuten varmaan hyvä meditoida. Jotkut olivat polvistuneena melkein koko ajan. Minä seisoin ja istuin ja polvistuin aina, kun edessäni oleva korpinmusta ponnarikin teki niin.

Kokemusta ja palmunlehvää rikkaampana ajelin takaisin Toukolaan. Mutta siellä kirkossa, jonka nimi on englanniksi St. Mary ja  puolaksi ja filippiiniksi varmaan jotakin vastaavaa, aion käydä vielä uudestaan.